Olen oppinut ajattelemaan, että keho ja mieli ovat yhtä ja heijastavat toisiaan. Sen sijaan itse ei ole sama kuin keho, joka näkyy peilistä. Kehossa ja mielessä rymistelevät monenlaiset tunteet ja tuntemukset, ja itse, minuus on se, joka näitä tarkkailee.
Merkityksellinen oppimiskokemus minulle oli Maarit Ylösen modernin tanssin kurssi Jyväskylän lyseossa 1970-luvulla. Silloin tulin uudella tavalla tietoiseksi kehosta viestinnän ja ilmaisun välineenä, kun saimme tanssia runoa.
Vuonna 1984 kiinnostuin ensi kertaa esittävistä taiteista, kun performancetapahtuma Jyväskylän yliopistossa teki minuun vaikutuksen. Siellä esiintyivät Homo$ ja Jack Helen Brut. Alastomiin ihmisiin heijastettiin hologrammeja.
Draamaa en koskaan päässyt valitsemaan, vaan draama valitsi minut. Vuonna 1987 minulle annettiin tehtäväksi opettaa ilmaisutaitoa, ja siitä se alkoi, ihmisyyden pohtiminen. Koulutukseen pääsin kuitenkin vasta vuonna 1994 muutettuani Joensuuhun. Tärkeä hyppy tuntemattomaan oli tarinateatteriharrastus 1998-2010. Siinä sain oppia paljon vuorovaikutuksesta ja ihmisen kunnioittamisesta arkaluontoisiakin elämäntarinoita käsitellessämme. Esiinnyimme monissa interaktiivisissa tapahtumissa ja seminaareissa mutta myös ravintolakeikoilla. Toimin tarinateatterissa sekä näyttelijänä että ohjaajana, enemmän ohjaajana.
Ajattelen ihmistä usein neliulotteisesti. Hänessä on toisiinsa kietoutuneina
1. Hengen eli ajattelun ulottuvuus
2. Fyysinen eli ruumiin ulottuvuus
3. Sielun eli estetiikan, aistien ja tunteiden ulottuvuus
4. Sosiaalinen eli ihmissuhteiden ja moraalin ulottuvuus
Kun nämä kaikki ovat tasapainoisessa suhteessa, on mahdollisuus rakentaa hyvää todellisuutta. ”Jos olet ammatiltasi kivenhakkaaja, maalaa illalla maljakoita tai soita lyyraa”, sanottiin antiikin Kreikassa. Myös oppimisessa päästään hyviin tuloksiin, kun nämä kaikki ulottuvuudet ovat käytössä yhtä aikaa. Ihminen muistaa sen, mihin liittyy vahva kokonaisvaltainen tunnekokemus. Taidekasvatus, ilmaisullinen oppiminen on usein sellaista oppimista.
Opettajan, kasvattajan ja ohjaajan tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. On tärkeää innostaa ihminen itse hankkimaan tietoa ja kehittämään itseään, minkä ansiosta henkinen vapautuminen ja kriittinen ajattelu mahdollistavat rohkeat muutokset omassa elämässä ja ympäristössä.
Ohjaajan tehtävä on vapauttaa ihminen, kuten Michelangelo vapautti ihmishahmon kiven sisästä. ”Otan vain pois sen, mikä estää ihmistä näkymästä”, hän vastasi, kun häneltä kysyttiin, miten hän osaa veistää niin hyvin ihmishahmoja. Kasvattaminen on siis tilan raivaamista ihmisen omalle kasvamiselle sekä suojan, valon ja ravinnon antamista. Silloin se, mikä ihmisessä on jo olemassa, pääsee esiin ja kehittymään kukoistukseensa.
Luovissa prosesseissani annetaan tilaa sille, mikä ihmistä askarruttaa ja minkä parissa hän haluaa työskennellä. Taiteen avulla on mahdollisuus käsitellä kipeitäkin asioita ja vapautua kärsimyksestä. On tärkeää antaa tilaa tunteille, joita niin paljon tukahdutetaan. Luovissa prosesseissani on myös aina mahdollisuus määritellä omat rajansa ja kieltäytyä harjoituksesta. Mitään ei ole pakko.
Tavoitteenani on tarjota sellaisia kursseja ja työpajoja, jotka auttavat ihmistä löytämään oman voimansa ja tekemään todellisuudestaan entistä parempaa. Nämä eivät kuitenkaan voi korvata sellaisia erikoisaloja kuin esimerkiksi työnohjaus tai terapia. Olen työskennellyt useimmiten yhteistyössä musiikinopettajan kanssa, mutta ohjaan jonkin verran itsekin ääni- ja musiikkiharjoituksia. Musiikki on tärkeä osa työtäni, ja jonkin verran käytän myös muiden taiteenalojen harjoitteita kuten kuva- ja sanataiteen. Keskeisessä asemassa on myös kehollisuus, kehon kuunteleminen, liike- ja tanssi-ilmaisu.
Mitään erikoisosaamista en odota, vaan jokainen olkoon hyväksytty sellaisena kuin on. Tanssi kuuluu kaikille. Draama kuuluu kaikille. Taide kuuluu kaikille. Mitään ei tarvitse osata tai suorittaa, eikä ketään ole tarkoitus arvioida. Juuri siksi vapaan kokeilemisen virrassa voi löytyä helmiä.