26.1.2020 kirjoitin jutun Pamela Tolan elokuvasta Teräsleidit. Se julkaistiin tamperelaisella sivustolla kulttuuritoimitus.fi. Olkaa hyvät!
Sitä saa, mitä tilaa – Kirsi Jaatinen kirjoittaa Joensuun Salataidekapakasta | Kulttuuritoimitus
Syksyllä 2020 vierailimme Kolilla RuskaBlues-tapahtumassa, ja tässä on juttuni bluesdiggareista:
Kun Ruskablues alkaa, bluesväki ryömii koloistaan ja kiipeää Kolille | Kulttuuritoimitus
Kesän 2021 kulttuurikokemuksista on tässä:
MISSÄ ON PORTTI TODELLISEN JA MAHDOLLISEN VÄLILLÄ?
6.5.2023
Ensi-ilta oli eilen, 5.5.2023. Esitimme yhteisöllisesti luodun tarinan HAITTAELÄIN, joka käsittelee ihmisen ja luonnon suhdetta eri näkökulmista. Käsikirjoitusta ei ole, vaan teksti elää. Sen mukaan, mitä näyttelijä sattuu sanomaan, merkitysrakenteet elävät. Eilen teemaksi kohostui elämän kudos, jonka säikeitä kaikki olemme. Sen saivat aikaan Kaisa, Sirkku ja loppukuva. Pyöreän katsomon 120 tuolia olivat lähes kaikki käytössä. Suurin osa katsojista oli nuoria kuten näyttelijätkin, ja vaikutti siltä, että molemmat nauttivat. Kun esitys oli ohi, yleisö ei hievahtanutkaan, vaan istui hiljaa. Pidin puheen prosessista ja taidekasvatuksen merkityksistä. Vieläkään he eivät lähteneet minnekään. Lopulta toivotin heille hyvää kotimatkaa kovalla äänellä. Aihe koskettaa varsinkin nuoria. Prosessin yksi liikkeellepaneva voima olikin Elisa Aaltolan kirja Esseitä eläimistä, jonka pari ryhmäläistä oli lukenut.
Usein fiktiivisissä tarinoissa on ristiriita oman arkitodellisuuden ja unelmien välillä. Saman ristiriidan kohtaamme arjessamme jossain muodossa: emme hyväksy asioita kuten ne ovat, vaan toivomme niiden olevan toisin. Teemmekö kuitenkaan muutoksia? Luova draamaprosessi on yksi tie valmistaa ihmisiä hyväksymään tosiasioita, tekemään muutoksia omassa elämässään ja ratkaisemaan ongelmiaan. Siinä opitaan muun muassa henkistä kestävyyttä, eettistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä. Opitaan näkemään vaihtoehtoja.
Koko prosessi on luova virta, jonka haarautuessa tehdään päätöksiä yhdessä. Ensin oli tutkiva prosessi. Helsingistä haimme helmikuun lopulla lisää inspiraatiota mm. huiman belgialaisen Hans Op de Beeckin näyttelystä Hiljainen paraati (Amos Rex). ”Kolme muskettisoturia” toimivat yhdessä intohimoisena tiiminä. Nämä kolme ovat Päivi, Taina ja minä, mutta meitähän oli 39, ja on se kyllä hienoa, kun 39 saadaan puhaltamaan yhteen hiileen. Suuri ponnistus! Per aspera ad astra!
Opiskelijat halusivat muun muassa käsitellä luontoa ja tuoda näyttämölle erilaisia näkökulmia, runollisuutta, surrealistisia kuvia, rakkautta ja huumoria. Pääteemaksi tuli maaliskuussa ihmisen ja luonnon suhde, ja samalla sovimme rinnakkaiskertomusrakenteesta. Suurin osa opiskelijoiden toiveista on saatu toteutettua. Olen kehittänyt tämän muuttuvan menetelmän vuosien saatossa mm. englantilaisen prosessidraaman, brasilialaisen teatterin (teatro do oprimido) ja somaattisen tanssin pohjalta, ja se on hyvin vapauttava. Portti todellisen ja mahdollisen välillä on jokaisen sisällä. On mahdollista laajentaa sisäinen maisemansa ja lähteä seikkailemaan. Nyt tutkimme luontosuhdetta, maankäytön sektoreita ja uhanalaisia lajeja. Matkallamme kävimme A. Koskinen Oy:ssä, ikimetsässä ja Chilessä. Emmekä ole enää samoja.
Kirsi Jaatinen